Salaliitto: Melankolia (Plastic Passion)

7/5

"Näen aina samaa unta
vaikken koskaan nukukaan
siellä sataa aina lunta
vaikkei talvi tullutkaan"
(Ossi Alisaari: Unennäkijä)

Salaliiton juuri ennen joulua 2015 julkaistu erinomainen debyytti ei ehtinyt juhlimaan vuoden levyt -listauksissa. Levy-yhtiö Plastic Passion otti tästä opiksi ja siirsi bändin kakkoslevyn julkaisun vuodenvaihteen yli. Tänään julkaistava toinen pitkäsoitto Melankolia nousee varmuudella vuoden 2017 parhaiden albumien joukkoon.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä julkaistu single Korpit avaa Melankolian ensimmäisen puoliskon. Kitaristikaksikko Alisaaren ja Timo Kuismasen biisin nimi ja hyytävä aloitus luovat mielleyhtymiä Liekki-yhtyeen Korppi-klassikkoon ja Game of Thrones -telkkarisarjaan. Vokalistin ja yhtyeen näennäisen rauhallisen pinnan alla kuohuu, veitsikin on valmiina, ja kohta räjähtää: "meri raivoaa, kaikki metsät palaa".

Salaliiton vaikutteet kumpuavat jostain muualta kuin perinteisestä suomirockista, mutta Melankolian popmaisempi a-puolisko muistuttaa Kauko Röyhkän ja Nartun 80-luvun tuotannosta. Alisaaren Lars von Trierin leffan mieleen tuovassa nimikappaleessa toteamus "lähdetään vittuun" tai säkeistöt päättävät puhelaulut "tähtien takana" ja "valovuosien päässä" voisivat olla peräisin Röyhkän runovihosta. Näin on myös potentiaalisen singlebiisin Harmaa laita: "jotain" on Röyhkän lyriikoissa yleisimmin esiintyvä sana. Alisaaren nostalginen Penniless(?) -kuvaus Ollaan nuorii kertoo matkasta "kauas pohjoiseen".

Alisaaren ja Kuismasen Harmaa-kappaleen "paadappa, padappappa" -rallattelu on oivallinen kuittaus albumin sanoitusten ilmeisiä loppusoinnutuksia arvosteleville. Alisaaren pakottomat lyriikat istuvat hänen suuhunsa luontevasti. Puhtoinen ja taipuisa lauluääni on instrumentti muiden joukossa. Salaliitto toimii yksikkönä. Alisaari ei ole Helismaan-Leskisen-Martikaisen näppärän sanoitusperinteen jatkaja. Tästä vedän aasinsillan uudelleen Röyhkään, jonka Narttu-yhtyeen soittajat ja bändisovitukset tekivät hänen biiseistään kuolemattomia. Salaliiton kitaristikaksikon varjoon jäävät rumpali Mikko Saaristo ja basisti Raine Hynninen ovat 2010-luvun Heikki Tikka ja Jari Paulamäki.

A-puolen hittikappaleiden välistä löytyy Alisaaren eroblues Musta risti, joka ei viittaa samannimiseen hienoon lahtelaiseen heavyrockbändiin. Salaliiton Pommilaukka-keikkamyyjän Pelkkä Pirttinen -kolleegan parannellun version esittämältä kuulostava biisi sisältää aiemmin keikoilla korviin särähtäneen riimin "mieluummin kuin sun lääkkeitäs juon vaikka kupillisen kuumaa kusta" sekä ytimekkään outron.

Melankolian progemaisempi b-puoli muistuttaa Pink Floydista. Avausraita, jälleen potentiaalinen single Unennäkijä on poikkeus, ja tikkaa eteenpäin kuin nolkytluvun alun kovimmat postpunk-biisit, lisukkeena Ultramariinin parhaat vibat. Tällä kertaa Game of Thronesin maisemissa liikutaan Bran Starkin mielen syvyyksissä.

Psykedeelinen biisikaksikko Säärintamien rajalle ja siihen saumattomasti nivoutuva Lamia ovat Melankolian tarinankaaren komea huipennus. Ensin kertoja kehottaa tytärtään tai puolisoaan Liljaa pelastautumaan ennen kuin "tuuli repii puita maasta juurineen, kun kaaos pääsee valloilleen". David Gilmourmainen kitara jää leijumaan savupilveen, kun siirrytään Salaliiton keikalle: "bändi soittaa aivan liian lujaa, jotkut huutaa, toiset taputtaa".

Muistan tarkasti, milloin rakastuin Salaliittoon. Se tapahtui bändin ensimmäisellä akustisella keikalla 8Raidassa 11.12.2015. Lempi sinetöityi viikkoa myöhemmin, kun olin kuullut bändin debyyttialbumin ensimmäistä kertaa. Aiemmilla keikoilla meteli ja yleinen taustahälinä oli peittänyt alleen intiimit biisit ja hienostuneet sovitukset. Levyyn perehtymisen jälkeen bändin äänimyrskystä pystyi nauttimaan livenä ihan nextillä levelillä. Samaan tapaan Melankolian biisit eivät ennakkoon keikoilla täysin vakuuttaneet. Nyt kun tietää mitä kuunnella, kuulee.

Palataan vielä Alisaaren ja Kuismasen Lamia-kappaleeseen. Lamia on kreikkalaisessa mytologiassa Libyan kuningatar, ylijumala Zeusin rakastajatar. Mustasukkainen vaimo Hera tappaa Lamian lapset, jolloin Lamiasta tulee lapsia ja nuoria miehiä metsästävä ja heistä veret imevä vampyyrihahmo. Nykypäivänä vampirismi kiehtoo ja ihmisten ja vampyyrien välinen intohimo kukoistaa: "mä lähden sun mukaan, seikkailuun mukaan, siit' ei tiedä kukaan".

Vampyyri on todennäköisesti koko rock 'n' roll -sirkuksen metafora. Ensimmäisenä Melankolia-arvion Levyhyllyt -blogiin kirjoittanut Tuomas Pelttari vertasi Lamian väliosaa osuvasti Ari Taskisen/Genesis-yhtyeen Moottoritie on kuuma/Dancing with the Moonlit Knight -kappaleeseen.

Levyn viimeinen raita on koko bändin nimiin kirjattu jatsahtava Antipako "vapaudesta vankilaan". Biisi päättyy pitkään kitaraoutroon, aivan kuin Mark Knopflerin ja Neil Youngin duettoon.

Salaliitto jättää "vapaudu vankilasta" -korttinsa käyttämättä. En malta olla leikkimättä ajatuksella, että albumilta pois jäänyt The Police/Siberia -rokkaus Puhelu olisi täydentänyt levyn tarinan ansiokkaasti. Toisaalta sen takia olisi tarkkaan harkittu biisijärjestys järkkynyt. Perinteitä kunnioittavan vinyylialbumin hitikkäin laulu täytyy sijoittaa aina b-puolen ensimmäiseksi, ja Unennäkijä on juuri nyt oikealla paikallaan.

Salaliiton levyjulkkarikeikka on tänään Dynamo-klubilla Turussa.

Simon Reynolds: Shock and Awe (Faber & Faber 2016)

Lontoolainen rockhistorioitsija Simon Reynolds julkaisi viime lokakuussa uusimman genreraamattunsa Shock and Awe: Glam Rock and Its Legacy. Ennakkomainonta ja alaotsikointi antoivat odottaa tarkkanäköistä ja purevaa analyysiä glamrockin kultakaudesta (n. 1972-1975) ja genren nykypäivään saakka ulottuvasta vaikutuksesta. Kirjakaupaksi nykyään muuntautunut CDON toimitti teoksen nopeasti. Hintaa lähes 700-sivuiselle kovakantiselle järkäleelle tuli posteineen suurin piirtein tavallisen uuden vinyyliälpeen verran, mutta kirja on tarjonnut viihdykettä paljon, paljon pitemmäksi aikaa.

Melody Maker -lehden toimittajana uransa aloittanut Reynolds tuli tunnetuksi rave-kulttuuria käsitelleellä kirjallaan Energy Flash: A Journey Through Rave Music and Dance Culture (1998). Lopullisen läpimurtonsa mies teki jokaisen itseään kunnioittavan popparin hyllystä löytyvällä perusteoksella Rip It Up and Start Again: Postpunk 1978–1984 (2005). Dubstep- ja EDM-kiemuroilla päivitetty Energy Flashin uusi laitos ilmestyi vuonna 2008. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu Retromania: Pop Culture's Addiction to Its Own Past oli jo pettymys. Olin sattumalta aikaisemmin perehtynyt syvällisesti tyylilajien kierrätykseen populaarikulttuurissa, eikä Reynolds tuonut aihepiiriin mielestäni tarpeeksi tuoretta näkökulmaa.

Shock and Awen kannen Aladdin Sane -symbolista voi päätellä, että David Bowie on Reynoldsin mielestä glamrockin (itse asiassa koko popmusiikin) historian merkittävin hahmo. Näin on: yli puolet teoksesta on omistettu Bowielle tai hänen välittömässä vaikutuspiirissään (mm. Mott the Hoople, Lou Reed, Iggy Pop) toimineille artisteille. Kohtuullisesti kirjassa tilaa saavat myös genren ensimmäinen supertähti Marc Bolan, Alice Cooper, Slade, Sweet, ainoa naispuolinen glamrockari Suzi Quatro sekä varsinkin Bryan Ferryn ja Brian Enon "high-end glam" -yhtye Roxy Music. On siellä muitakin.

Viimeinen luku, kokonaisuuteen nähden aivan liian lyhyt, hajanaiseksi ja luonnosmaiseksi jäävä Aftershocks: A Partial Inventory of Glam Echoes and Reflections on Reynoldsin kertoman mukaan ollut työn alla Bowien kuoleman aikaan tammikuussa 2016. Siihen nähden, miten piinallisen pikkutarkasti ja tarinan sujuvuudesta piittaamatta Reynolds jää kirjan alussa pohtimaan glamourin kulttuuri- ja taidehistoriallisia juuria taikka jonkin erisnimen etymologiaa, kirjan loppupuoli ja ennakkoon kaikkein kiinnostavin "legacy"-osuus vaikuttaa valtavalla kiireellä ja suurpiirteisesti kokoon kyhätyltä (lopun Blackstar-analyysia lukuunottamatta).

Vakavana rock-kriitikkona kannuksensa hankkinut Reynolds keskittyy glamrockin musiikillisen keveyden takia usein glamin häilyviin sukupuoli- ja seksuaali-identiteetteihin, supertähteyden miltei fasistiseen ideaan sekä konkreettiseen ulkoiseen kimallukseen. Kiintoisaa on kuitenkin lukea myös miten tuottaja Mike Leander keksi valkoisen diskomusiikin, kun studiossa työstettiin Rock and Roll Part II -kappaletta.

Puutteistaan huolimatta Shock and Awe on parhaita kohdalleni osuneita Bowie-kirjoja. Tiivistetyt mikrohistoriikit monista muista glamrock-suosikeista toimivat genren laajuuden huomioon ottaen mainiosti tällaisenaan. Olennaisimmat linkit ilmiöiden välillä eivät jää kirjaamatta. "Normaalisti" kirjoittamisen kohteistaan pelottavan etääntynyt ja kyynisen kuivakka Reynolds ei vaivaudu peittelemään nostalgiaa, jota tuntee lapsuutensa idoleita kohtaan, samalla kun nitistää inhokkinsa (esim. Kiss) parilla sivaltavalla tekstinpätkällä.

Isämmaallisesta näkökulmasta kiinnostaa tietysti, kuinka hyvin Hanoi Rocks on Reynoldsin kirjassa esillä. Bändin olemassaolo on kuitattu kesäkuulle 1988 (!) päivätyssä The Decline of Western Civilization Part II -dokumenttia käsittelevässä muistiinpanossa seuraavasti: "For other hair-metal bands, the Dolls-y and glammy influence is mediated by the shockingly pretty Finnish group Hanoi Rocks". Siinä se.