Lontoolainen rockhistorioitsija Simon Reynolds julkaisi viime lokakuussa uusimman genreraamattunsa Shock and Awe: Glam Rock and Its Legacy. Ennakkomainonta ja alaotsikointi antoivat odottaa tarkkanäköistä ja purevaa analyysiä glamrockin kultakaudesta (n. 1972-1975) ja genren nykypäivään saakka ulottuvasta vaikutuksesta. Kirjakaupaksi nykyään muuntautunut CDON toimitti teoksen nopeasti. Hintaa lähes 700-sivuiselle kovakantiselle järkäleelle tuli posteineen suurin piirtein tavallisen uuden vinyyliälpeen verran, mutta kirja on tarjonnut viihdykettä paljon, paljon pitemmäksi aikaa.
Melody Maker -lehden toimittajana uransa aloittanut Reynolds tuli tunnetuksi rave-kulttuuria käsitelleellä kirjallaan Energy Flash: A Journey Through Rave Music and Dance Culture (1998). Lopullisen läpimurtonsa mies teki jokaisen itseään kunnioittavan popparin hyllystä löytyvällä perusteoksella Rip It Up and Start Again: Postpunk 1978–1984 (2005). Dubstep- ja EDM-kiemuroilla päivitetty Energy Flashin uusi laitos ilmestyi vuonna 2008. Kolme vuotta myöhemmin julkaistu Retromania: Pop Culture's Addiction to Its Own Past oli jo pettymys. Olin sattumalta aikaisemmin perehtynyt syvällisesti tyylilajien kierrätykseen populaarikulttuurissa, eikä Reynolds tuonut aihepiiriin mielestäni tarpeeksi tuoretta näkökulmaa.
Shock and Awen kannen Aladdin Sane -symbolista voi päätellä, että David Bowie on Reynoldsin mielestä glamrockin (itse asiassa koko popmusiikin) historian merkittävin hahmo. Näin on: yli puolet teoksesta on omistettu Bowielle tai hänen välittömässä vaikutuspiirissään (mm. Mott the Hoople, Lou Reed, Iggy Pop) toimineille artisteille. Kohtuullisesti kirjassa tilaa saavat myös genren ensimmäinen supertähti Marc Bolan, Alice Cooper, Slade, Sweet, ainoa naispuolinen glamrockari Suzi Quatro sekä varsinkin Bryan Ferryn ja Brian Enon "high-end glam" -yhtye Roxy Music. On siellä muitakin.
Viimeinen luku, kokonaisuuteen nähden aivan liian lyhyt, hajanaiseksi ja luonnosmaiseksi jäävä Aftershocks: A Partial Inventory of Glam Echoes and Reflections on Reynoldsin kertoman mukaan ollut työn alla Bowien kuoleman aikaan tammikuussa 2016. Siihen nähden, miten piinallisen pikkutarkasti ja tarinan sujuvuudesta piittaamatta Reynolds jää kirjan alussa pohtimaan glamourin kulttuuri- ja taidehistoriallisia juuria taikka jonkin erisnimen etymologiaa, kirjan loppupuoli ja ennakkoon kaikkein kiinnostavin "legacy"-osuus vaikuttaa valtavalla kiireellä ja suurpiirteisesti kokoon kyhätyltä (lopun Blackstar-analyysia lukuunottamatta).
Vakavana rock-kriitikkona kannuksensa hankkinut Reynolds keskittyy glamrockin musiikillisen keveyden takia usein glamin häilyviin sukupuoli- ja seksuaali-identiteetteihin, supertähteyden miltei fasistiseen ideaan sekä konkreettiseen ulkoiseen kimallukseen. Kiintoisaa on kuitenkin lukea myös miten tuottaja Mike Leander keksi valkoisen diskomusiikin, kun studiossa työstettiin Rock and Roll Part II -kappaletta.
Puutteistaan huolimatta Shock and Awe on parhaita kohdalleni osuneita Bowie-kirjoja. Tiivistetyt mikrohistoriikit monista muista glamrock-suosikeista toimivat genren laajuuden huomioon ottaen mainiosti tällaisenaan. Olennaisimmat linkit ilmiöiden välillä eivät jää kirjaamatta. "Normaalisti" kirjoittamisen kohteistaan pelottavan etääntynyt ja kyynisen kuivakka Reynolds ei vaivaudu peittelemään nostalgiaa, jota tuntee lapsuutensa idoleita kohtaan, samalla kun nitistää inhokkinsa (esim. Kiss) parilla sivaltavalla tekstinpätkällä.
Isämmaallisesta näkökulmasta kiinnostaa tietysti, kuinka hyvin Hanoi Rocks on Reynoldsin kirjassa esillä. Bändin olemassaolo on kuitattu kesäkuulle 1988 (!) päivätyssä The Decline of Western Civilization Part II -dokumenttia käsittelevässä muistiinpanossa seuraavasti: "For other hair-metal bands, the Dolls-y and glammy influence is mediated by the shockingly pretty Finnish group Hanoi Rocks". Siinä se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti