keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Prince: Life & Times: Revised & Updated Edition (Chartwell Books 2016)

Princen ennenaikaisesta kuolemasta on perjantaina 21.4. kulunut vuosi. Poismenon aiheuttamasta shokista toivutaan, vähitellen.

Musiikkirintamalla on edelleen hiljaista. Helmikuussa suuresti rummutettu paluu Spotifyhin ei sisältänyt edes kaikkia Warner Brosin julkaisuja. Mielissämme myyttisiin mittoihin kasvaneen The Vaultin aarteistoa ei ole alettu avata yleisölle. Warnerin marraskuussa 2016 julkaisema ensimmäinen postuumi kokoelma Prince 4Ever sisälsi vain yhden ennestään julkaisemattoman kappaleen vuodelta 1982: Moonbeam Levels.

Marraskuussa 2016 ilmestyi myös artistin uran viimeiset vuodet 2008-2016 kattava uusi painos Jason Draperin Life & Times -kirjasta. LP-levyä senttimetrin verran korkeampi kovakantinen kahvipöytäteos tuli CDONista tilattuna maksamaan postikuluineenkin pari euroa vähemmän kuin joissain lehtipisteissä äskettäin näkynyt aikakauslehti Music Icons' Collector's Edition, Prince: The Story Behind Every Album. Lehti vaikutti kovaan hintaansa nähden niin heppoiselta, että sai jäädä marketin hyllyyn.

Life & Timesin kirjoittaja Draper toimi 2005-2015 monien brittiläisten musalehtien kriitikkona. Draperin arviot olivat epäilemättä monien mielestä tylsää luettavaa, sillä hän ei ampunut yli eikä egotrippaillut briljanteilla kielikuvilla. Hänen kritiikkinsä sisälsivät lukijalle tarpeellisen informaation kompaktissa muodossa. Useimmissa tapauksissa Draper osasi suhteuttaa uuden julkaisun laadun ja merkityksen bändin/artistin uralla ja yleisemmin genressä; ja antoi selvästi ymmärtää, jos jokin oli hyvää musaa riippumatta siitä, mitkä ikinä olivat hänen omimmat musiikilliset mieltymyksensä. Jos Draper piti jostain, oli melko varmaa, että jaoin hänen mielipiteensä. Life & Times jatkaa samoilla linjoilla.


Prince-fanzine Uptownin toimittaja Per Nilsenin Dance, Music, Sex, Romance, Prince: The First Decade (1999) lienee edelleen paras Princestä tehty kirja. Nilsenin kirja oli myös Life & Timesin ensimmäisen painoksen (2008) tärkein lähde. Draperin kirjan uusi painos on kuitenkin tällä hetkellä artistin uran parhaiten kattava. Princen 38 vuoden ura käsitellään levy levyltä, kiertue kiertueelta, sivuprojekteja tai elokuvia unohtamatta. Hiukan kaavamaisesta rakenteestaan huolimatta Life & Times säilyy loppuun asti kiinnostavana luettavana.


Pre-Internet-aikakaudella toisiaan seuranneiden Prince, The New Power Generation ja O{+>/TAFKAP -julkaisujen sekava ajanjakso selkiytyy kirjan ansiosta huomattavasti. Harvinaisuudet, kuten Prince and the Revolutionin julkaisematta jäänyt Dream Factory, Rosie Gainesin julkaisematta jäänyt soolo Concrete Jungle, Princen ensimmäinen omakustanne eli The New Power Generationin Goldnigga ja Andy Allon Superconductor saavat tervetullutta lisävalaistusta.


Artistin uran myöhemmässä vaiheessa kirjan kerronnan painopiste siirtyy musiikista valitettavan paljon taloussotkuihin ja oikeusjuttuihin, mutta se ei suinkaan ole Draperin vika. Princen musiikillinen edelläkävijyys vaihtui 90-luvulla artistin taisteluun levy-yhtiön kanssa oikeudesta omiin julkaisuihinsa ja nimeensä. 90-luvun edelläkävijyys Internetissä taas vaihtui myöhemmin taisteluun yksinoikeudesta omaan musiikkiin ja julkiseen kuvaan myös verkossa. Optimistisempi pohjavire palaa tarinan edetessä tälle vuosituhannelle ja varsinkin nykyiselle vuosikymmenelle.

Uuteen painokseen on jäänyt muutamia pikkuvirheitä, esimerkiksi alkupuolella artistin toimintaan saatetaan viitata preesensissä tai futuurissa. Kaikkia sivuprojekteja ei myöskään käsitellä yhtä suurella pieteetillä: vaikkapa levyn kansikuvaa ei ole laitettu oheen. Nämä ovat pikku puutteita. Kaikki Life & Timesin sisältämä Prince-tietous saattaa olla löydettävissä verkosta, mutta opus kokoaa olennaisimman yhteen niille, jotka edelleen haluavat lukea ja selata fyysisiä kirjoja.


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Kynnet: ..Taas ne menee poks! (Joteskii Groteskii / Rock'n'Roll Bullshit Records)

Fuck Records julkaisi vuonna 2016 Teemu Tannerin Kynnet-yhtyeeltä kaksi nopeasti loppuunmyytyä kasettia: maaliskuussa ...Taas ne ja lokakuussa ...Menee poks!

Kolme viikkoa sitten vinyyliin erikoistuneet Joteskii Groteskii ja Teemu Bergmanin Rock'n'Roll Bullshit Records yhdistivät voimansa ja panivat pihalle kasetit koostavan 12" kokoelman, joka on nimeltään tietysti ..Taas ne menee poks!

Kokoelmalla on vielä bonuksena tammikuussa 2016 digijulkaistu Bandcamp-single VOI EI,KYNNET!, joten ei voi valittaa!

Tietääkseni Kynnet tuli Tannerin kaapista "julkisuuteen" heinäkuussa 2015, kun Bandcampiin ilmestyi muutamia biisejä Kynnet-nimen alla. Tätä nimitän "Spiral Scratch" -vaiheeksi, jolloin Kynnet-ilmaisun muoto oli vielä hakusessa.

Puolessa vuodessa Tanner/Kynnet tiivisti nopean ja tarttuvan punkpop- ja powerpop-tyylinsä: kokoelman b-puoliskon alkuun sijoitetut VOI EI,KYNNET! -kappaleet 100 erobiisii ja Pitkä odotus ei palkitse mitään ovat biisien parhaimmistoa ja ensimmäinen kiteyttää aihepiirin.

Ihan tällaista musaa ei suomeksi kukaan muu tee, ja jos tekee, ei ainakaan näin hyvin. Uusi musiikkimedia Nälkä julkaisi juuri Antti Vuorenmaan kirjoittaman Tannerin haastattelun jossa 19 bändin (HopeajärviTeksti-TV 666 jne.) mies kertoo mm. hämmästyttävästä ajanhallintakyvystään.

Vaikka Tanner on tehnyt ja soittanut tähän mennessä julkaistun Kynnet-musiikin kokonaan itse, Kynnet on myös lujaa jytäävä liveyhtye, jonka big band -kokoonpano täydentyi helmikuussa 2016, kun Tuuli Sirkeisen jälkeen toinenkin Seksihullut-basisti Hilla Kohtamäki liittyi Kynsiin, tällä kertaa rumpaliksi.

Kahden hypernopeudella komppaavan kitaristin ja tiukan Seksihullut-rytmiryhmän kanssa koettu Kynnet-livehurmos on niin totaalisen ekstaattinen, että sen jäljiltä Tannerin yksin tikkaama ..Taas ne menee poks! kuulostaa soundiltaan pehmeältä ja soitto hillityltä. Levy rokkaa siltikin vimmatusti, sillä biisit ovat loistavia: Liian sekaisin, Ella, Tajuton, Laulu Lapinlahden Linnuille, Tikusta asiaa jne.

Toukokuussa norjalainen Black Pop Records julkaisee seiskatuumaisen Kynnet-singlen ja loppuvuodeksi on kaavailtu ihkauutta Kynnet-albumia. Odotan suurella jännityksellä! Taltioidaanko big band -kokoonpanoa levylle? Pitäytyykö Tanner edelleen Prince-metodissa ja soittaa kaiken itse? Ihan justiinsa ja kohtsillään ilmestyy kuitenkin Hopeajärvi-albumi Mahdotonta.






perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kauko Röyhkä ja Severi Pyysalo ja Maarit: Turmion suurherttua (Svart)

"Tuolla pihalla grillataan. Miksei mua kutsuta?
No nyt ne kutsuu. Täytyy kai mennä.
Ne väittää, että ollaan joskus tavattu. En muista miTÄÄN. Mä oon unohtanu.
Mulle esitellään monta uutta ihmiSTÄ. Mä hymyilen vain. Pysyn etäiseNÄ.
Ja radio soittaa jotain vanhaa syketTÄ. Täällä joka iikka muistelee kuin vanhus.
Niin paljon intoa ja kimallusta, vähän lahjoja. Se raha, jonka täällä tienaisin, ei paljon lohduta.
Päivä alkaa vaihtua YÖKSI.
Pimeys laskeuTUU. Koirat RYÖMII KOPPEIHINSA."
(Kauko Röyhkä: Gulliver)

Reilu viikko sitten julkaistiin ulkopuolisen imagostaan tiukasti kiinni pitävän Kauko Röyhkän ja vibrafonisti Severi Pyysalon yhteistyöalbumi Turmion suurherttua. Projekti sai alkunsa kuluvan vuosikymmenen alussa, kun artisti oli muuttanut lilliputtien maahan ruskeana kimaltavan virran varrelle Turkuun, ja teki Pyysalon kanssa duokeikkoja. Noilla keikoilla Pyysalo muokkasi Röyhkän tunnetuinta repertuaaria jazz-muottiin. Muistini saattaa pettää, jos väitän, että parivaljakko esitti albumin starttaavan Gulliverin varhaisen version ensimmäistä kertaa Ilmiö-festivaaleilla.

Monipolvinen avainteos Gulliver on kiehtovampi kappale kuin väkisin väännetyn kertosäkeen saastuttama nimibiisi. Turmion suurherttua on silti komealta kalskahtava titteli Jukka-Pekka Välimaan sarjakuvasankari-taiteilijahahmo Röyhkälle ja erinomainen otsikko albumille, joka on Röyhkän paras tuotos kahdeksan vuotta sitten ilmestyneen Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon Hiekkarantaa-levyn jälkeen.

Pyysalon (ja perkussionisti Jussi Lehtosen) jazzin, taidemusiikin ja iskelmän välisellä alueella operoivat sävellykset ja varsinkin sovitukset ovat inspiroituneita ja säkenöiviä. Niissä kuuluu 60- ja 70-lukujen Iskelmä-Suomen suurten taustavaikuttajien, jazzista ja klasarista ponnistavien orkesterinjohtajien perintö vahvana. Vuosi sitten julkaistulla Röyhkä/Inginmaa/Hypnomen -albumilla Huominen on uni pyrittiin todennäköisesti samankaltaiseen lopputulokseen, mutta asiansa osaavat musiikin ammattilaiset päihittävät tällä kertaa rautalangan ja beat-musiikin perinteestä ponnistaneet poikaset.

Turmion suurherttuan kolmanneksi tekijäksi kreditoitu Maarit Hurmerinta on niitä harvoja artisteja, jotka eivät kyenneet muuntamaan Vain elämää -sarjaan osallistumistaan isoksi kaupalliseksi menestykseksi. Tähän suurimmat syypäät olivat varmaan hänen kaudelleen osallistuneet kolleegat, joiden keskinkertaisesta ohjelmistosta ei löytynyt diivalle sopivia biisejä. Turmion suurherttualla sävellykset ja sanoitukset ovat oivaa matskua, mutta kaupallinen potentiaali taitaa olla niin ja näin.

Huominen on uni toimi Anna Inginmaan showcase-albumina. Turmion suurherttualla hieman pienemmässä roolissa esiintyvä Maarit on menneisyytensä vanki, jonka häkin kaltereita Love Records -levytysten uusintajulkaisut ovat vahvistaneet. Naisen 70-luvun tuotantoon tykästyneenä minun oli ensikuulemalta vaikea sulattaa Pieni kahvila- ja varsinkin Elohopeaa -biisien fraseerausta. Muutaman kuuntelukerran jälkeen sulin kuin suklaapupu.

Röyhkän ja Maaritin duetto Seuraavaksi Sansibar kuulostaa Suomen euroviisukarsintaan 70-luvulla osallistuneelta kappaleelta, jota raati ei äänestänyt jatkoon, mutta josta tuli silti ikivihreä. Siinä on samanlaista lievästi harmaantunutta optimismia kuin Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat. Laulajakaksikko pohtii paikkaa, missä voisi elää mukavasti, halvalla. Ravintola Työn sijaan kohteeksi valikoituu eksoottinen Sansibar.

Edelleen ilahduttavan tuotteliaan muusikko Röyhkän toinen, kenties taloudellisesti tuottoisampi ammatti on kirjailija. Hauska wannabe-nobelistin henkilökuva Nero luo tuo sanoituksen kolmannesta persoonasta huolimatta mieleen kuvan Purokadun laitaa pää suurista ideoista raskaana tallustavasta Röyhkästä.

Matkaradio namedroppailee taiteilijan lapsuusmuistojen maisemissa. Lehtosen Joskus pääsee piru irti on tavallaan kuin Jori Sivosen ja Irina Milanin Piru mieheks -kappaleen (Syksyn Sävel -kilpailu 1977) rinnakkaisteos. On mahtavaa, että tällaisia levyjä julkaistaan! Jatsi on pirun mukavaa musiikkia.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Helle: Out of My Head (V.R. Label)

Raumalaislähtöinen Jussi Helle julkaisi tammikuun lopussa ensimmäisen soololevynsä Out of My Head. Julkaisun yhteydessä Jussi painotti, että esimerkiksi Dion ja Bon Jovin tapaan Helle on bändi. Out of My Head -albumilla Helle on käytännössä Pasi Merisaari Group.

Jussi on parhaimmillaan samettiääninen vokalisti sekä (ei ehkä Out of My Headin kansikuvassa, mutta luonnossa) hävyttömän karismaattinen ja kaunis mies. Hänen lauluäänensä ja klassiset piirteensä ovat sulostuttaneet Wojciech- ja Tyynyt-kokoonpanoistaan tunnetun eksentrikko Jari Oisalon 90-luvun lopun kovaäänisen Oasis-pastissi Glown ja viime vuosikymmenen taitteessa toimineen kovaonnisen spacerock-kokoonpano Telenovelasin keulilla.

Vaikka Telenovelas jäi ideoiltaan keskeneräiseksi, Jussin onni näytti kääntyneen, kun hänen toinen yhtyeensä, vanhan koulukunnan synkeää hardrockia soittanut Harvest Bell alkoi saada tuulta alleen. Jussi oli kerännyt vuosikaudet kannuksia kiertämällä kuppiloissa esittämässä classic rock -covereita ja vokalisti-ihanteensa Jim Morrisonin The Doorsin biisejä. Harvest Bellissä mies pääsi loistamaan samankaltaisen originaalimateriaalin parissa. Yhteistyö yhtyeen kanssa kuitenkin loppui, ja pari vuotta sitten näkemäni Harvest Bell -keikka osoitti, että teiden erkaneminen ei tehnyt b-luokan hiusmetalliin linjansa vaihtaneelle bändille hyvää.

Lopulta muiden biisintekijöiden ambitioita pönkittämään kyllästynyt Jussi päätti toteuttaa haaveensa omaa materiaalia sisältävästä levystä. Omia biisejä oli ruvennut pukkaamaan 2009 ennen Telenovelasin haaksirikkoa ja loput syntyivät 2015, kun Pasi Merisaari yhtyeineen alkoi työstää bändisovituksia Jussin akustisella kitaralla tekemien demojen pohjalta.

Out of My Headin kappaleet on kahta biisiä lukuunottamatta äänittänyt ja miksannut kesällä 2015 ja 2016 legendaarinen Danil Venho. Äänitykset keskeytti vuoden ajaksi Jussilla todettu refluksitauti. Miehen äänihuulista poistettiin patti ja toipilasaikana äänen rasittaminen oli tietenkin kielletty.

Pasi Merisaari Group/Helle vastaa sovituksineen hyvässä ja pahassa albumin musiikillisesta linjasta. Vaikka levyn arvioissa on Jussin coverbiisi- ja Harvest Bell -taustojen takia puhuttu 70-lukulaisuudesta, edustaa Out of My Head päivitettyä versiota 80-luvun hardrockista, jota mitkään popmusiikin modernimmat virtaukset eivät ole hetkauttaneet tippaakaan.

Nimikappale on Jussin ihka ensimmäinen 90-luvun alussa raumalaiselle Twang-yhtyeelle tekemä biisi. Siinä kuuluu selvästi Jussin toisen suuren vokalisti-ihanteen Michael Monroen vaikutus. Toteutus on tyylipuhdas Hanoi Rocks-pastissi ja edustaa nykynäkökulmasta albumin klassisinta rockia. Neljännesvuosisadan kypsymisaika on tehnyt kappaleelle pelkkää hyvää.

Jussin henkilöhistorian tuntien on hyvin luontevaa, että debyyttialbumin ensimmäinen raita Build Me a Fantasy alkaa samankaltaisilla kitaralikseillä kuin Hanoin Bangkok Shocks, Saigon Shakesin starttaava Tragedy. Biisin nimen voi myös nähdä viittauksena Andy McCoyn Building on Traditioniin. Build Me a Fantasy on pätevä perusrytistys, joka ansaitsisi paikkansa kumman tahansa hanoirokkarin levyllä.

Kakkosbiisi Guiding Light on 90-lukulaisempi blueskaavan hardrock, jonka kaltaisia suosikkiyhtyeeni The Mission on myöhempinä vuosinaan viljellyt liiankin tiuhaan. Oasis ei siitä loppujen lopuksi ole kovin kaukana. Plussaa kappale saa tavanomaista rikkaammasta sovituksesta ja etenkin Timo Mansikka-ahon puhaltimista.

Koska Helle haluaa rokata, on levyn kolmaskin kappale All the Way Gone rockia, nimittäin paikallaan junnaavaa rockia, jonka riffi ei tempaa ollenkaan mukaansa. Biisiä on epäilemättä kiva soittaa, mutta valitettavasti ei kuunnella. Kahden minuutin ja 18 sekunnin kohdalla on suvantovaihe, josta voisi kehittää jotain kiinnostavaa.

Konstailematon ja sympaattinen Black Pearls noudattanee melko tarkkaan Jussin alkuperäistä demoesitystä. "Kakkospuolen" avaava Real Might Have Been on albumin parasta antia, tyylikkäästi laulettu ja soitettu melodinen powerpop-biisi, johon Mansikka-ahon Beatles-torvet eivät tällä kertaa istu. Ne on onneksi miksattu aika huomaamattomiksi.

Pasi Merisaaren äänittämässä ja miksaamassa The Mask -kappaleessa on lupaavan painostava tunnelma, jonka loppupuolelle päälleliimattu osoitteeton kitaratiluttelu valitettavasti lässäyttää. Toinen Merisaaren äänittämä ja miksaama balladiraita Frozen Rosary päättää albumin. Siinä pelkkä riisuttu mies ja kitara -tuotanto olisi ollut paikallaan, vaikka Merisaari ei koristelekaan biisiä aivan överiksi.

Out of My Headin julkaisu on osoitus siitä, että tarvittaessa Helle puskee vaikka läpi harmaan kiven saadakseen musiikkinsa ihmisten kuuluville. Suosittelen levyä esimerkiksi niille ihmisille, joiden mielestä Ruisrockissa ei ole tänä(kään) vuonna yhtään rockia tai hyvää esiintyjää. He voisivat pitkästä aikaa piipahtaa levykaupassa tai bändin/Jussin keikalla ostamassa uuden levyn. Out of My Head löytyy myös Spotifysta.

Jussi Helteen ja H. Haikosen Jim Morrison & Ray Manzarek -tribuutti Dead Doors Duo esiintyy Turun Street Bar 95:ssa ensi sunnuntaina iltapäivällä. 

torstai 9. maaliskuuta 2017

Pöllöt: Metsäpalo (Svart)

7/5

"Täällä on niin hyvä olla
en haluu mennä kotiin
en haluu mennä kotiin
sillä tää on mun koti nyt"
(Jukka Herva: Murto)

Pöllöt eivät ole sitä miltä näyttävät. Noin 80-luvulla syntyneiden indiepopin absurdistien nerokkaasti nimetty allstar-kokoonpano on edennyt toisen albuminsa julkaisuun asti. Metsäpalo liittyy toistaiseksi harvalukuisten vuoden levyjen joukkoon.

Aivan mutkattomasti ei vuonna 2015 äänitetyn vinyylin tie olohuoneeseeni käynyt. Metsäpalon julkaisu viivästyi ainakin vuodella ja levymerkki vaihtui esikoislevyn Fonalista obskuurimman osaston Karkia Mistikaksi, sitten "katto korkealla ja seinät etäällä" Svartiksi. Hienosta ja pelottavasta bändilogosta on valitettavasti jostain syystä luovuttu. 

Suomen Eaglesin ja Åbon Lapinlahden Lintujen (kehuja; toim. huom.) musiikillinen linja ei sentään ole muuttunut mihinkään. Bändi on joutunut venaamaan pari vuotta aikamoisen kultaesiintymän päällä! Kolmen biisintekijän ja vokalistin Jaakko Tolvin, Jukka Hervan ja Janne Kauppisen yhteistyö on hitsautunut yhteen pakettiin sopivammaksi kokonaisuudeksi. TolviJarse- ja Kiila -yhtyekumppani Jari Suomisen tuotantojälki on herkullisine kaikuineen petrannut. Metsäpalo soi esikoista vähän kimurantimmin, mutta ei kliinisesti.

Kun Metsäpalo-vinyylit vielä matkasivat Saksan laivalla ja kuuntelin albumia Spotifysta, hätkähdin ainakin pari kertaa Tolvin nimikappaleen alussa kuuluvaa paloauton sireeniä. Toinen bändin tuotteliaimman biisintekijän uusista hittikappaleista on debyytin Lentävän talon tavoin päähän soimaan jäävä anthem Meistä ei tule äitejä. Lyriikoiden arkiset vuoropuhelut riemastuttavat. Almanakka on kulmikkaine kitarariffeineen ja falsettiin kohoavine vokaaliosuuksineen Tolvin kolmas täysosuma.

Esikoislevyn kohokohdaksi nousi Barry Andrewsin Diskona tutumman kosketinsoittaja Hervan apokalyptinen punkfunk Kaikki hajoaa. Saman multakurkun koukkuunsa vangitsevat tarinat Murto ja Nimi ovessa ovat Metsäpalon huippuhetket. Jälkimmäisen liveversio paisui ainakin levykauppa 8Raidan julkkarikeikalla hämmästyttäväksi improvisaatioksi.



Kaupungin tyylikkäimmän popparin, The New Tigersin basistina ja Kauppilan Puutarha -yhtyeen laulajakitaristina tunnetun Kauppisen Takaisin kaupunkiin ja Silmät kiinni ovat herkkää ja sympaattista kantrirockia. Laulutemmat pölähtävät.

Neljäs Pöllöt-jäsen on Goodnight Monstersin/Matti Jasun luottobasisti Markus Jalonen. Metsäpalon äänitysten jälkeen Cats on Fire -kitaristina ennen Pöllöjä tunnettu Ville Hopponen vaihtui myös Hiljaiset Kallot/Naantalin Hovi -yhtyeissä äimistyttävään rumpaliin, Matti Jasun levyjä tuottaneeseen Aleksi Frimaniin.

Toista albumia odotellessa Pöllöt äänitti viime vuonna viiden biisin Ympyrän alla -ep:n, joka tuli pihalle vaivihkaa joulun alla. Suosittelen lämpimästi. Pöllöt on huomenna perjantaina keikalla Turun Dynamossa.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

V/A: Kuoleman tappaneet - punkrockia pienkustanteilta 1977-1983 (Svart)

Härmäläiset punkbändit eivät kuolleet vaan listivät kuoleman. Johan Kugelbergin legendaarinen Killed by Death -kokoelma (1989) on saanut hiljattain Juho Hännisen koostaman suomalaisen vastineen Kuoleman tappaneet. Jyrki Nissisen taiteilemat kannet kunnioittavat esikuvaansa.

Nykypäivän parhaan kotimaisen levy-yhtiön, Svartin, julkaisulle on koottu suomalaisen punkin ensimmäisen aallon kakkosdivisioonan yhtyeiden omakustanne- ja demobiisejä; poikkeuksena suomipunkin mestaruussarjaan kuuluneen tamperelaisen Kollaa Kestään kasettipoiminta Ahvenanmaa takaisin Ruotsille, kokoelman rupisin äänite maalis-huhtikuulta 1977.

Kuoleman tappaneet bändit olivat Kollaata lukuunottamatta kotoisin jostain muualta kuin Helsingistä tai Tampereelta, eivätkä ne päässeet (taikka edes pyrkineet) levyttämään Johannalle tai Pokolle [no joo, hämeenlinnalainen Nauta oli mukana Johannan jakelemalla 3 vuotta myöhemmin -kokoelmalla (1980)].

Kuoleman tappaneet -biisejä ei aikoinaan soitettu radiossa, vaikka olisi pitänyt. Tarjonta oli valtavaa, ja vaikka melkein kaikkia uutuuslevyjä soitettiin yleensä ainakin kerran, oli omakustanteisen punkin soittoaika portinvartijana toimineessa Rockradiossa erittäin rajallinen. Nykyään alkuperäisten seiskojen ja kassujen Discogs-hinnat hirvittävät. Suomussalmelaisen Neuroosin (Dolorexin) Rock Against Seija Isonsaari -singlestä (1980) pyydetään tälläkin hetkellä ihan kohtuulliset 10 000 euroa.

Levyn mukana tulee Hännisen toimittama 52-sivuinen ja A4-kokoinen pienlehti, jossa esitellään kappaleet ja bändien historiikit haastatteluin, valokuvin ja tarvittaessa sarjakuvin. Monessa yhteydessä inflaation kärsinyttä lausetta kerrankin oikeassa yhteydessä käyttääkseni: kokoelma ja oheinen vihko ovat todellinen kulttuuriteko!


Olen aikaisemmin törmäillyt vain pariin Kuoleman tappaneet -biisiin. Pienlehti- ja piirtäjäguru Sir Jyce Laineen kuusankoskelaisen Tipi ja Ministerit -yhtyeen vuodatus ATK (1980) on edelleen kipeän ajankohtainen. Aiemmin kuusaalla toimineen Proteesin kappaleita soittaneen Tipi ja Ministereiden kitaristi Arska Laakson seuraava yhtye oli Maho Neitsyt. Jyväskyläläisen Kasvain-yhtyeen singlen nimi Onko Suomi usattunut? (1979) nauratti jo muinoin. Mielestäni on.

Kaksi kovaa Kuoleman tappaneet -bändiä (SOS Lahdesta ja Nauta) on tuttuja Finnlevyn uuden aallon Kräk!-alamerkin erinomaiselta kokoelmalta Asfalttidisco (1980). Megayhtiö Warnerin omistukseen ajautunut takavuosien alekorialbumi löytyy Spotifysta, eikä siitä ehkä ole odotettavissa vinyyliuusintajulkaisua Svartilta? Toivo elää, ja ehkä jonain päivänä tämäkin asia korjataan.

Nirvana (Kielletyt leikit, 1980) oli kotoisin tietenkin Suomen Seattlesta, Ruovedeltä. Fucking Finlandin, myöhemmin Fucking Worldin perustaneen lempääläisen Jani RoppolaBlääh-yhtyeen biisi on Kaaos-pienlehden kokoelmakasetilla (1982) julkaistu Punkfilosofiaa. Niin ikään lempääläisen Tragedian kiihkeän emotionaalinen omakustanne Teeskentelijä (1983) soi tarinan mukaan uutuudenkarheana Mika Sundqvistin ja Epe Heleniuksen saunaillassa. Silloin levymogulit arpoivat, että Poko julkaiseekin MSL-studiossa samoihin aikoihin Tragedian kanssa äänittäneen Yö-yhtyeen debyyttisinglen.

Teeskentelijän ohella omaksi Kuoleman tappaneet -suosikikseni kohoaa kiteeläisen T.Torni Bandin hyväsoundinen uuden aallon jollotus Rauhaa ja rakkautta (1981). Mainittakoon vielä mainitsematta jääneet Pirkkalassa vaikuttanut Stratus ja polvijärveläinen Tuhtikymppi.

Kuoleman tappaneet -levyjulkkarit järjestetään huomenna lauantaina Kalliossa, Lepakkomies-baarissa. Mukaan on kaivettu vaasalainen Brups, Suurkaupungin Haitat Luopioisista sekä Kasvaimen Kimmo Saariston uudempi bändi Grönroospunkt. Niiden jälkeen esiintyy erityisen hyvä nyky-yhtye MÄSÄ. Menisin jos olisin.



perjantai 24. helmikuuta 2017

Salaliitto: Melankolia (Plastic Passion)

7/5

"Näen aina samaa unta
vaikken koskaan nukukaan
siellä sataa aina lunta
vaikkei talvi tullutkaan"
(Ossi AlisaariUnennäkijä)


Salaliiton juuri ennen joulua 2015 julkaistu erinomainen debyytti ei ehtinyt juhlimaan vuoden levyt -listauksissa. Levy-yhtiö Plastic Passion otti tästä opiksi ja siirsi bändin kakkoslevyn julkaisun vuodenvaihteen yli. Tänään julkaistava toinen pitkäsoitto Melankolia nousee varmuudella vuoden 2017 parhaiden albumien joukkoon.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä julkaistu single Korpit avaa Melankolian ensimmäisen puoliskon. Kitaristikaksikko Alisaaren ja Timo Kuismasen biisin nimi ja hyytävä aloitus luovat mielleyhtymiä Liekki-yhtyeen Korppi-klassikkoon ja Game of Thrones -telkkarisarjaan. Vokalistin ja yhtyeen näennäisen rauhallisen pinnan alla kuohuu, veitsikin on valmiina, ja kohta räjähtää: "meri raivoaa, kaikki metsät palaa".

Salaliiton vaikutteet kumpuavat jostain muualta kuin perinteisestä suomirockista, mutta Melankolian popmaisempi a-puolisko muistuttaa Kauko Röyhkän ja Nartun 80-luvun tuotannosta. Alisaaren Lars von Trierin leffan mieleen tuovassa nimikappaleessa toteamus "lähdetään vittuun" tai säkeistöt päättävät puhelaulut "tähtien takana" ja "valovuosien päässä" voisivat olla peräisin Röyhkän runovihosta. Näin on myös potentiaalisen singlebiisin Harmaa laita: "jotain" on Röyhkän lyriikoissa yleisimmin esiintyvä sana. Alisaaren nostalginen Penniless(?) -kuvaus Ollaan nuorii kertoo matkasta "kauas pohjoiseen".

Alisaaren ja Kuismasen Harmaa-kappaleen "paadappa, padappappa" -rallattelu on oivallinen kuittaus albumin sanoitusten ilmeisiä loppusoinnutuksia arvosteleville. Alisaaren pakottomat lyriikat istuvat hänen suuhunsa luontevasti. Puhtoinen ja taipuisa lauluääni on instrumentti muiden joukossa. Salaliitto toimii yksikkönä. Alisaari ei ole Helismaan-Leskisen-Martikaisen näppärän sanoitusperinteen jatkaja. Tästä vedän aasinsillan uudelleen Röyhkään, jonka Narttu-yhtyeen soittajat ja bändisovitukset tekivät hänen biiseistään kuolemattomia. Salaliiton kitaristikaksikon varjoon jäävät rumpali Mikko Saaristo ja basisti Raine Hynninen ovat 2010-luvun Heikki Tikka ja Jari Paulamäki.

A-puolen hittikappaleiden välistä löytyy Alisaaren eroblues Musta risti, joka ei viittaa samannimiseen hienoon lahtelaiseen heavyrockbändiin. Salaliiton Pommilaukka-keikkamyyjän Pelkkä Pirttinen -kolleegan parannellun version esittämältä kuulostava biisi sisältää aiemmin keikoilla korviin särähtäneen riimin "mieluummin kuin sun lääkkeitäs juon vaikka kupillisen kuumaa kusta" sekä ytimekkään outron.

Melankolian progemaisempi b-puoli muistuttaa Pink Floydista. Avausraita, jälleen potentiaalinen single Unennäkijä on poikkeus, ja tikkaa eteenpäin kuin nolkytluvun alun kovimmat postpunk-biisit, lisukkeena Ultramariinin parhaat vibat. Tällä kertaa Game of Thronesin maisemissa liikutaan Bran Starkin mielen syvyyksissä.

Psykedeelinen biisikaksikko Säärintamien rajalle ja siihen saumattomasti nivoutuva Lamia ovat Melankolian tarinankaaren komea huipennus. Ensin kertoja kehottaa tytärtään tai puolisoaan Liljaa pelastautumaan ennen kuin "tuuli repii puita maasta juurineen, kun kaaos pääsee valloilleen". David Gilmourmainen kitara jää leijumaan savupilveen, kun siirrytään Salaliiton keikalle: "bändi soittaa aivan liian lujaa, jotkut huutaa, toiset taputtaa".

Muistan tarkasti, milloin rakastuin Salaliittoon. Se tapahtui bändin ensimmäisellä akustisella keikalla 8Raidassa 11.12.2015. Lempi sinetöityi viikkoa myöhemmin, kun olin kuullut bändin debyyttialbumin ensimmäistä kertaa. Aiemmilla keikoilla meteli ja yleinen taustahälinä oli peittänyt alleen intiimit biisit ja hienostuneet sovitukset. Levyyn perehtymisen jälkeen bändin äänimyrskystä pystyi nauttimaan livenä ihan nextillä levelillä. Samaan tapaan Melankolian biisit eivät ennakkoon keikoilla täysin vakuuttaneet. Nyt kun tietää mitä kuunnella, kuulee.

Palataan vielä Alisaaren ja Kuismasen Lamia-kappaleeseen. Lamia on kreikkalaisessa mytologiassa Libyan kuningatar, ylijumala Zeusin rakastajatar. Mustasukkainen vaimo Hera tappaa Lamian lapset, jolloin Lamiasta tulee lapsia ja nuoria miehiä metsästävä ja heistä veret imevä vampyyrihahmo. Nykypäivänä vampirismi kiehtoo ja ihmisten ja vampyyrien välinen intohimo kukoistaa: "mä lähden sun mukaan, seikkailuun mukaan, siit' ei tiedä kukaan".

Vampyyri on todennäköisesti koko rock 'n' roll -sirkuksen metafora. Ensimmäisenä Melankolia-arvion Levyhyllyt -blogiin kirjoittanut Tuomas Pelttari vertasi Lamian väliosaa osuvasti Ari Taskisen/Genesis-yhtyeen Moottoritie on kuuma/Dancing with the Moonlit Knight -kappaleeseen.

Levyn viimeinen raita on koko bändin nimiin kirjattu jatsahtava Antipako "vapaudesta vankilaan". Biisi päättyy pitkään kitaraoutroon, aivan kuin Mark Knopflerin ja Neil Youngin duettoon.

Salaliitto jättää "vapaudu vankilasta" -korttinsa käyttämättä. En malta olla leikkimättä ajatuksella, että albumilta pois jäänyt The Police/Siberia -rokkaus Puhelu olisi täydentänyt levyn tarinan ansiokkaasti. Toisaalta sen takia olisi tarkkaan harkittu biisijärjestys järkkynyt. Perinteitä kunnioittavan vinyylialbumin hitikkäin laulu täytyy sijoittaa aina b-puolen ensimmäiseksi, ja Unennäkijä on juuri nyt oikealla paikallaan.

Salaliiton levyjulkkarikeikka on tänään Dynamo-klubilla Turussa.