No nyt ne kutsuu. Täytyy kai mennä.
Ne väittää, että ollaan joskus tavattu. En muista miTÄÄN. Mä oon unohtanu.
Mulle esitellään monta uutta ihmiSTÄ. Mä hymyilen vain. Pysyn etäiseNÄ.
Ja radio soittaa jotain vanhaa syketTÄ. Täällä joka iikka muistelee kuin vanhus.
Niin paljon intoa ja kimallusta, vähän lahjoja. Se raha, jonka täällä tienaisin, ei paljon lohduta.
Päivä alkaa vaihtua YÖKSI.
Pimeys laskeuTUU. Koirat RYÖMII KOPPEIHINSA."
(Kauko Röyhkä: Gulliver)
Reilu viikko sitten julkaistiin ulkopuolisen imagostaan tiukasti kiinni pitävän Kauko Röyhkän ja vibrafonisti Severi Pyysalon yhteistyöalbumi Turmion suurherttua. Projekti sai alkunsa kuluvan vuosikymmenen alussa, kun artisti oli muuttanut lilliputtien maahan ruskeana kimaltavan virran varrelle Turkuun, ja teki Pyysalon kanssa duokeikkoja. Noilla keikoilla Pyysalo muokkasi Röyhkän tunnetuinta repertuaaria jazz-muottiin. Muistini saattaa pettää, jos väitän, että parivaljakko esitti albumin starttaavan Gulliverin varhaisen version ensimmäistä kertaa Ilmiö-festivaaleilla.
Monipolvinen avainteos Gulliver on kiehtovampi kappale kuin väkisin väännetyn kertosäkeen saastuttama nimibiisi. Turmion suurherttua on silti komealta kalskahtava titteli Jukka-Pekka Välimaan sarjakuvasankari-taiteilijahahmo Röyhkälle ja erinomainen otsikko albumille, joka on Röyhkän paras tuotos kahdeksan vuotta sitten ilmestyneen Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon Hiekkarantaa-levyn jälkeen.
Pyysalon (ja perkussionisti Jussi Lehtosen) jazzin, taidemusiikin ja iskelmän välisellä alueella operoivat sävellykset ja varsinkin sovitukset ovat inspiroituneita ja säkenöiviä. Niissä kuuluu 60- ja 70-lukujen Iskelmä-Suomen suurten taustavaikuttajien, jazzista ja klasarista ponnistavien orkesterinjohtajien perintö vahvana. Vuosi sitten julkaistulla Röyhkä/Inginmaa/Hypnomen -albumilla Huominen on uni pyrittiin todennäköisesti samankaltaiseen lopputulokseen, mutta asiansa osaavat musiikin ammattilaiset päihittävät tällä kertaa rautalangan ja beat-musiikin perinteestä ponnistaneet poikaset.
Turmion suurherttuan kolmanneksi tekijäksi kreditoitu Maarit Hurmerinta on niitä harvoja artisteja, jotka eivät kyenneet muuntamaan Vain elämää -sarjaan osallistumistaan isoksi kaupalliseksi menestykseksi. Tähän suurimmat syypäät olivat varmaan hänen kaudelleen osallistuneet kolleegat, joiden keskinkertaisesta ohjelmistosta ei löytynyt diivalle sopivia biisejä. Turmion suurherttualla sävellykset ja sanoitukset ovat oivaa matskua, mutta kaupallinen potentiaali taitaa olla niin ja näin.
Huominen on uni toimi Anna Inginmaan showcase-albumina. Turmion suurherttualla hieman pienemmässä roolissa esiintyvä Maarit on menneisyytensä vanki, jonka häkin kaltereita Love Records -levytysten uusintajulkaisut ovat vahvistaneet. Naisen 70-luvun tuotantoon tykästyneenä minun oli ensikuulemalta vaikea sulattaa Pieni kahvila- ja varsinkin Elohopeaa -biisien fraseerausta. Muutaman kuuntelukerran jälkeen sulin kuin suklaapupu.
Röyhkän ja Maaritin duetto Seuraavaksi Sansibar kuulostaa Suomen euroviisukarsintaan 70-luvulla osallistuneelta kappaleelta, jota raati ei äänestänyt jatkoon, mutta josta tuli silti ikivihreä. Siinä on samanlaista lievästi harmaantunutta optimismia kuin Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat. Laulajakaksikko pohtii paikkaa, missä voisi elää mukavasti, halvalla. Ravintola Työn sijaan kohteeksi valikoituu eksoottinen Sansibar.
Edelleen ilahduttavan tuotteliaan muusikko Röyhkän toinen, kenties taloudellisesti tuottoisampi ammatti on kirjailija. Hauska wannabe-nobelistin henkilökuva Nero luo tuo sanoituksen kolmannesta persoonasta huolimatta mieleen kuvan Purokadun laitaa pää suurista ideoista raskaana tallustavasta Röyhkästä.
Matkaradio namedroppailee taiteilijan lapsuusmuistojen maisemissa. Lehtosen Joskus pääsee piru irti on tavallaan kuin Jori Sivosen ja Irina Milanin Piru mieheks -kappaleen (Syksyn Sävel -kilpailu 1977) rinnakkaisteos. On mahtavaa, että tällaisia levyjä julkaistaan! Jatsi on pirun mukavaa musiikkia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti