Princen ennenaikaisesta kuolemasta on perjantaina 21.4. kulunut vuosi. Poismenon aiheuttamasta shokista toivutaan, vähitellen.
Musiikkirintamalla on edelleen hiljaista. Helmikuussa suuresti rummutettu paluu Spotifyhin ei sisältänyt edes kaikkia Warner Brosin julkaisuja. Mielissämme myyttisiin mittoihin kasvaneen The Vaultin aarteistoa ei ole alettu avata yleisölle. Warnerin marraskuussa 2016 julkaisema ensimmäinen postuumi kokoelma Prince 4Ever sisälsi vain yhden ennestään julkaisemattoman kappaleen vuodelta 1982: Moonbeam Levels.
Marraskuussa 2016 ilmestyi myös artistin uran viimeiset vuodet 2008-2016 kattava uusi painos Jason Draperin Life & Times -kirjasta. LP-levyä senttimetrin verran korkeampi kovakantinen kahvipöytäteos tuli CDONista tilattuna maksamaan postikuluineenkin pari euroa vähemmän kuin joissain lehtipisteissä äskettäin näkynyt aikakauslehti Music Icons' Collector's Edition, Prince: The Story Behind Every Album. Lehti vaikutti kovaan hintaansa nähden niin heppoiselta, että sai jäädä marketin hyllyyn.
Life & Timesin kirjoittaja Draper toimi 2005-2015 monien brittiläisten musalehtien kriitikkona. Draperin arviot olivat epäilemättä monien mielestä tylsää luettavaa, sillä hän ei ampunut yli eikä egotrippaillut briljanteilla kielikuvilla. Hänen kritiikkinsä sisälsivät lukijalle tarpeellisen informaation kompaktissa muodossa. Useimmissa tapauksissa Draper osasi suhteuttaa uuden julkaisun laadun ja merkityksen bändin/artistin uralla ja yleisemmin genressä; ja antoi selvästi ymmärtää, jos jokin oli hyvää musaa riippumatta siitä, mitkä ikinä olivat hänen omimmat musiikilliset mieltymyksensä. Jos Draper piti jostain, oli melko varmaa, että jaoin hänen mielipiteensä. Life & Times jatkaa samoilla linjoilla.
Prince-fanzine Uptownin toimittaja Per Nilsenin Dance, Music, Sex, Romance, Prince: The First Decade (1999) lienee edelleen paras Princestä tehty kirja. Nilsenin kirja oli myös Life & Timesin ensimmäisen painoksen (2008) tärkein lähde. Draperin kirjan uusi painos on kuitenkin tällä hetkellä artistin uran parhaiten kattava. Princen 38 vuoden ura käsitellään levy levyltä, kiertue kiertueelta, sivuprojekteja tai elokuvia unohtamatta. Hiukan kaavamaisesta rakenteestaan huolimatta Life & Times säilyy loppuun asti kiinnostavana luettavana.
Pre-Internet-aikakaudella toisiaan seuranneiden Prince, The New Power Generation ja O{+>/TAFKAP -julkaisujen sekava ajanjakso selkiytyy kirjan ansiosta huomattavasti. Harvinaisuudet, kuten Prince and the Revolutionin julkaisematta jäänyt Dream Factory, Rosie Gainesin julkaisematta jäänyt soolo Concrete Jungle, Princen ensimmäinen omakustanne eli The New Power Generationin Goldnigga ja Andy Allon Superconductor saavat tervetullutta lisävalaistusta.
Artistin uran myöhemmässä vaiheessa kirjan kerronnan painopiste siirtyy musiikista valitettavan paljon taloussotkuihin ja oikeusjuttuihin, mutta se ei suinkaan ole Draperin vika. Princen musiikillinen edelläkävijyys vaihtui 90-luvulla artistin taisteluun levy-yhtiön kanssa oikeudesta omiin julkaisuihinsa ja nimeensä. 90-luvun edelläkävijyys Internetissä taas vaihtui myöhemmin taisteluun yksinoikeudesta omaan musiikkiin ja julkiseen kuvaan myös verkossa. Optimistisempi pohjavire palaa tarinan edetessä tälle vuosituhannelle ja varsinkin nykyiselle vuosikymmenelle.
Uuteen painokseen on jäänyt muutamia pikkuvirheitä, esimerkiksi alkupuolella artistin toimintaan saatetaan viitata preesensissä tai futuurissa. Kaikkia sivuprojekteja ei myöskään käsitellä yhtä suurella pieteetillä: vaikkapa levyn kansikuvaa ei ole laitettu oheen. Nämä ovat pikku puutteita. Kaikki Life & Timesin sisältämä Prince-tietous saattaa olla löydettävissä verkosta, mutta opus kokoaa olennaisimman yhteen niille, jotka edelleen haluavat lukea ja selata fyysisiä kirjoja.
Fuck Records julkaisi vuonna 2016 Teemu Tannerin Kynnet-yhtyeeltä kaksi nopeasti loppuunmyytyä kasettia: maaliskuussa ...Taas ne ja lokakuussa ...Menee poks!
Kolme viikkoa sitten vinyyliin erikoistuneet Joteskii Groteskii ja Teemu Bergmanin Rock'n'Roll Bullshit Records yhdistivät voimansa ja panivat pihalle kasetit koostavan 12" kokoelman, joka on nimeltään tietysti ..Taas ne menee poks!
Kokoelmalla on vielä bonuksena tammikuussa 2016 digijulkaistu Bandcamp-single VOI EI,KYNNET!, joten ei voi valittaa!
Tietääkseni Kynnet tuli Tannerin kaapista "julkisuuteen" heinäkuussa 2015, kun Bandcampiin ilmestyi muutamia biisejä Kynnet-nimen alla. Tätä nimitän "Spiral Scratch" -vaiheeksi, jolloin Kynnet-ilmaisun muoto oli vielä hakusessa.
Puolessa vuodessa Tanner/Kynnet tiivisti nopean ja tarttuvan punkpop- ja powerpop-tyylinsä: kokoelman b-puoliskon alkuun sijoitetut VOI EI,KYNNET! -kappaleet 100 erobiisii ja Pitkä odotus ei palkitse mitään ovat biisien parhaimmistoa ja ensimmäinen kiteyttää aihepiirin.
Ihan tällaista musaa ei suomeksi kukaan muu tee, ja jos tekee, ei ainakaan näin hyvin. Uusi musiikkimedia Nälkä julkaisi juuri Antti Vuorenmaan kirjoittaman Tannerin haastattelun jossa 19 bändin (Hopeajärvi, Teksti-TV 666 jne.) mies kertoo mm. hämmästyttävästä ajanhallintakyvystään.
Vaikka Tanner on tehnyt ja soittanut tähän mennessä julkaistun Kynnet-musiikin kokonaan itse, Kynnet on myös lujaa jytäävä liveyhtye, jonka big band -kokoonpano täydentyi helmikuussa 2016, kun Tuuli Sirkeisen jälkeen toinenkin Seksihullut-basisti Hilla Kohtamäki liittyi Kynsiin, tällä kertaa rumpaliksi.
Kahden hypernopeudella komppaavan kitaristin ja tiukan Seksihullut-rytmiryhmän kanssa koettu Kynnet-livehurmos on niin totaalisen ekstaattinen, että sen jäljiltä Tannerin yksin tikkaama ..Taas ne menee poks! kuulostaa soundiltaan pehmeältä ja soitto hillityltä. Levy rokkaa siltikin vimmatusti, sillä biisit ovat loistavia: Liian sekaisin, Ella, Tajuton, Laulu Lapinlahden Linnuille, Tikusta asiaa jne.
Toukokuussa norjalainen Black Pop Records julkaisee seiskatuumaisen Kynnet-singlen ja loppuvuodeksi on kaavailtu ihkauutta Kynnet-albumia. Odotan suurella jännityksellä! Taltioidaanko big band -kokoonpanoa levylle? Pitäytyykö Tanner edelleen Prince-metodissa ja soittaa kaiken itse? Ihan justiinsa ja kohtsillään ilmestyy kuitenkin Hopeajärvi-albumi Mahdotonta.
"Tuolla pihalla grillataan. Miksei mua kutsuta?
No nyt ne kutsuu. Täytyy kai mennä.
Ne väittää, että ollaan joskus tavattu. En muista miTÄÄN. Mä oon unohtanu.
Mulle esitellään monta uutta ihmiSTÄ. Mä hymyilen vain. Pysyn etäiseNÄ.
Ja radio soittaa jotain vanhaa syketTÄ. Täällä joka iikka muistelee kuin vanhus.
Niin paljon intoa ja kimallusta, vähän lahjoja. Se raha, jonka täällä tienaisin, ei paljon lohduta.
Päivä alkaa vaihtua YÖKSI.
Pimeys laskeuTUU. Koirat RYÖMII KOPPEIHINSA."
(Kauko Röyhkä: Gulliver)
Reilu viikko sitten julkaistiin ulkopuolisen imagostaan tiukasti kiinni pitävän Kauko Röyhkän ja vibrafonisti Severi Pyysalon yhteistyöalbumi Turmion suurherttua. Projekti sai alkunsa kuluvan vuosikymmenen alussa, kun artisti oli muuttanut lilliputtien maahan ruskeana kimaltavan virran varrelle Turkuun, ja teki Pyysalon kanssa duokeikkoja. Noilla keikoilla Pyysalo muokkasi Röyhkän tunnetuinta repertuaaria jazz-muottiin. Muistini saattaa pettää, jos väitän, että parivaljakko esitti albumin starttaavan Gulliverin varhaisen version ensimmäistä kertaa Ilmiö-festivaaleilla.
Monipolvinen avainteos Gulliver on kiehtovampi kappale kuin väkisin väännetyn kertosäkeen saastuttama nimibiisi. Turmion suurherttua on silti komealta kalskahtava titteli Jukka-Pekka Välimaan sarjakuvasankari-taiteilijahahmo Röyhkälle ja erinomainen otsikko albumille, joka on Röyhkän paras tuotos kahdeksan vuotta sitten ilmestyneen Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalon Hiekkarantaa-levyn jälkeen.
Pyysalon (ja perkussionisti Jussi Lehtosen) jazzin, taidemusiikin ja iskelmän välisellä alueella operoivat sävellykset ja varsinkin sovitukset ovat inspiroituneita ja säkenöiviä. Niissä kuuluu 60- ja 70-lukujen Iskelmä-Suomen suurten taustavaikuttajien, jazzista ja klasarista ponnistavien orkesterinjohtajien perintö vahvana. Vuosi sitten julkaistulla Röyhkä/Inginmaa/Hypnomen -albumilla Huominen on uni pyrittiin todennäköisesti samankaltaiseen lopputulokseen, mutta asiansa osaavat musiikin ammattilaiset päihittävät tällä kertaa rautalangan ja beat-musiikin perinteestä ponnistaneet poikaset.
Turmion suurherttuan kolmanneksi tekijäksi kreditoitu Maarit Hurmerinta on niitä harvoja artisteja, jotka eivät kyenneet muuntamaan Vain elämää -sarjaan osallistumistaan isoksi kaupalliseksi menestykseksi. Tähän suurimmat syypäät olivat varmaan hänen kaudelleen osallistuneet kolleegat, joiden keskinkertaisesta ohjelmistosta ei löytynyt diivalle sopivia biisejä. Turmion suurherttualla sävellykset ja sanoitukset ovat oivaa matskua, mutta kaupallinen potentiaali taitaa olla niin ja näin.
Huominen on uni toimi Anna Inginmaan showcase-albumina. Turmion suurherttualla hieman pienemmässä roolissa esiintyvä Maarit on menneisyytensä vanki, jonka häkin kaltereita Love Records -levytysten uusintajulkaisut ovat vahvistaneet. Naisen 70-luvun tuotantoon tykästyneenä minun oli ensikuulemalta vaikea sulattaa Pieni kahvila- ja varsinkin Elohopeaa -biisien fraseerausta. Muutaman kuuntelukerran jälkeen sulin kuin suklaapupu.
Röyhkän ja Maaritin duetto Seuraavaksi Sansibar kuulostaa Suomen euroviisukarsintaan 70-luvulla osallistuneelta kappaleelta, jota raati ei äänestänyt jatkoon, mutta josta tuli silti ikivihreä. Siinä on samanlaista lievästi harmaantunutta optimismia kuin Aki Kaurismäen elokuvassa Kauas pilvet karkaavat. Laulajakaksikko pohtii paikkaa, missä voisi elää mukavasti, halvalla. Ravintola Työn sijaan kohteeksi valikoituu eksoottinen Sansibar.
Edelleen ilahduttavan tuotteliaan muusikko Röyhkän toinen, kenties taloudellisesti tuottoisampi ammatti on kirjailija. Hauska wannabe-nobelistin henkilökuva Nero luo tuo sanoituksen kolmannesta persoonasta huolimatta mieleen kuvan Purokadun laitaa pää suurista ideoista raskaana tallustavasta Röyhkästä.
Matkaradio namedroppailee taiteilijan lapsuusmuistojen maisemissa. Lehtosen Joskus pääsee piru irti on tavallaan kuin Jori Sivosen ja Irina Milanin Piru mieheks -kappaleen (Syksyn Sävel -kilpailu 1977) rinnakkaisteos. On mahtavaa, että tällaisia levyjä julkaistaan! Jatsi on pirun mukavaa musiikkia.
